Islannin karu kauneus on ainutlaatuista. Siinä on paljon samaa fiilistä kuin omassa Lapissamme – mutta kuitenkin niin paljon kaikkea erilaista ja ainutlaatuista.
Tänä vuonna olen herännyt erityisen vahvasti siihen, miten paljon rakastan pohjoista luontoa. Kuusamossa olen käynyt lapsesta asti, ja vuosi vuodelta ja mitä enemmän matkustelee maailmalla, niin sitä rakkaammaksi se – kuten muut itselle tärkeät kotimaan paikat – käy. Tänä vuonna erityisesti Skotlannin, Lapin, Lofoottien ja juurikin Islannin reissut ovat syventäneet juurikin tätä pohjoisen luonnon tärkeyttä itselle, ja saanut kaipaamaan koko ajan takaisin noihin paikkoihin.
Islannissa on monia asioita, jotka pohjoisen luonnossa vetoavat. Siellä on sellaista tietynlaista ankeutta, josta kuitenkin löytyy niin paljon kauneutta. Sellaista värittömyyttä, jonka myötä toisaalta näkee paremmin kaikki vähäisetkin vivahteet ja sävyt ja herää siihen, miten värikästä kaikkialla sittenkin on. Vaikka on näennäisesti elotonta, niin sitä oppii näkemään karuimmankin maiseman maalauksellisena. Kaikkialla on sellaista tiettyä dramaattisuutta ja viileyttä, mutta samaan aikaan maagista rauhallisuutta ja seesteisyyttä. Tuntuu kuin moni paikka uinuisi elottomana, kunnes sitä tajuaa, miten suuret luonnonvoimat kaiken takana oikeasti piileevätkään. Silloin olo tuntuu toisaalta pieneltä, mutta samaan aikaan tosi turvalliselta. Mitä vähemmän ihmisiä ympärillä on, sitä kotoisammaksi yleensä tunnen oloni.
Ja vaikka monissa Islannin turistikohteissa toki kuhisee väkeä, niin maasta löytyy kuitenkin todella paljon myös paikkoja, joissa tuntee olevansa kaukana kaikesta ja tavallaan ”keskellä ei mitään” – mutta omasta mielestäni juuri silloin keskellä kaikkein oleellisinta.
Tässä on joitain syyskuun Islannin reissullamme nappaamiani dronekuvia. Kiersimme ihan koko Islannin maan kiertävää ykköstietä pitkin ja piipahdimme pariin otteeseen sisämaassakin.
Onneksi on kuvat, niin haikailun hetkinä voi niiden kautta palata takaisin <3
