Toisten tekemiset saattavat omaan silmään välillä näyttää hullulta. Itse en esimerkiksi ikimaailmassa tuhlaisi matka-aikaani rannalla makoiluun ja auringon ottamiseen, enkä ole kauhean innostunut vaikkapa kasvien bongailusta tai sienien keräämisestä. En jaksaisi hukata aikaani treenatakseni maratonia varten tai uhraisi arvokkaita tunteja vaikkapa jonkun huonon tv-sarjan katsomiseen.
Tiedostan toki kuitenkin, että mieleni saattaa vielä muuttua ja joku päivä saatan löytää itseni tekemästä innostuneena jotain, mitä juuri nyt pidän ihan hassuna ja en lainkaan ajan tuhlaamisen arvoisena. Yhtä lailla omat touhuni saattavat muiden silmiin olla jotain ihan järjetöntä.
Ja hyvä niin! Tärkeintähän on löytää ne omat hullutuksensa, jotka tuovat itselle iloa. Ja vielä parempi on, kun löytää jonkun, jonka kanssa jakaa nämä omat hullutukset tai kenties keksiä uusia sellaisia yhdessä.
Markun kanssa meillä menee etenkin reissatessa tolkuttoman paljon aikaa valokuvaamiseen (kiitos minun, ha!). Mutta itselleni juuri se on yksi reissaamisen tärkeimmistä jutuista, ja siinä missä joku saattaa kuvitella, että kuvatessa en ehdi nauttia hetkessä olemisesta, niin se on itse asiassa juuri päin vastoin. Kuvaustouhuilujen ansiosta sitä tulee katsottua ympäristöä monesti ihan eri tavalla kuin jos en kuvaisi. Huomaan asioita ja yksityiskohtia, joita en muuten huomaisi ja osaan jotenkin nähdä asiat paljon merkityksellisemmin, kun tutkailen ja rajaan ympäröivää maailmaa kameran linssin läpi.
Lisäksi kuvaushetkistä helposti kehkeytyy tosi hupaisia jo ihan kokemuksinakin. Otetaan esimerkiksi näiden tässä olevien kuvien hupaisa kuvauspäivä. Kuka muu hullu pukeutuu parhaimpiinsa Islannin syrjäseudulla ja lähtee retkeilemään upeille luontopaikoille tuulisena ja synkeänä syyspäivänä? En ollut koskaan kokenut sellaista tuulta ja vähän väliä olin ihan totaalisen jäässä, mutta hauskaa oli!
Ai että oliko Markullakin kivaa? Noh, Markku aina sanoo, että hänellä on hauskaa, kun hän saa olla mun seurassani. Hänelle riittäisi siis (tylsä kun on) varmaan sekin, että yhdessä kököttäisimme kotona vällyjen välissä, mutta jos ei anna tuon tarkempaa määritelmää hauskuudelleen, niin oletan, että hänellä on hauskaa myös kaikkialla, minne hänet ikinä raahaankin. Ja itsepähän on vaimonsa valinnut!
(Tai no kuka se nyt sitten valitsikaan ja kenet…)
Mutta jutun alkuun ja otsikkoon vielä palatakseni: Monesti elämä on juuri sellaista kuin miksi sen itse teemme ja miten sen itse koemme. Itse olen aika rationaalinen monella tapaa ja uskon vakaasti tieteeseen, mutta toisaalta se ei tarkoita, että elämän pitäisi olla tylsää.
En haluaisi olla oikeasti mitään kauhean erikoista tai mikään ”suuri” henkilö, kuninkaallinen, näyttelijä tai muu vastaava. Enkä tavallaan usko mihinkään yliluonnolliseen, vaikka toki voihan sitä olla vaikka mitä sellaista olemassa, mitä me emme vain pysty havaitsemaan.
Mutta omassa pienessä maailmassani voin olla mitä vain ja tehdä omasta arjestani yhtä seikkailua ja elää välillä kuin elokuvissa samalla, kun toteutan mielipuuhaani eli valokuvien ottamista. Ja vilkkaalla mielikuvituksellani voin kuvitella kaikenlaista ja värittää maailmaa entisestään. Ei siksi, että siinä olisi mitään järkeä, vaan siksi, että se on hauskaa.
Ja itse asiassa ihmeellisiäkin asioita tapahtuu, kuten tämä vesiputous, joka ei todellakaan käyttäydy, kuten vesiputouksen ”kuuluisi”.
Kuvien frakki on saatu lainaan Suomen Pukuvuokraamosta.
Ps. Nettisivuille on luvassa iso kuvauudistus, kun (toivon mukaan) nyt loppuvuodesta työkiireeni vihdoin hellittävät ja pääsen vihdoin taas askartelemaan näiden sivujen parissa, jippii!
Pps. Tämä blogipostaus on julkaistu alun perin Voima-Vahtilan blogissa.
