Artikkeli on julkaistu alun perin täällä.
Valokuvien käsittely on aihe, joka tuntuu herättävän etenkin valokuvaajien harrastajien keskuudessa kovasti tunteita. Toisaalta se tuntuu olevan monille alan ulkopuolisille taas aika tuntematon aihe, vaikka toisaalta nykyään aika moni käsitteleekin kuviaan esimerkiksi kännykän sovelluksilla.
Omasta mielestäni kuvankäsittely on ihan yhtä tärkeä osa valokuvaamista kuin varsinainen kuvan ottaminen – pelkästä kalustosta puhumattakaan. Pelkkä hyvä kalusto ei tee kenestäkään hyvää valokuvaajaa, vaan kalustosta on myös osattava ottaa kaikki irti. Toisaalta pelkkä kuvaustaitokaan ei riitä, vaan jos haluaa erottua muista kuvaajista omalla tyylillä, niin on handlattava myös kuvankäsittely.
Itselleni valokuvaus on myös taidetta ja tapa välittää fiilistä ja kauneutta sekä kanavoida omaa luovuuttani, ja nimenomaan kuvankäsittelyssä oma sisäinen taiteilijani pääsee toteuttamaan itseään.
Mutta otetaan nyt alkuun askel taaksepäin ja kerron vähän yleisesti ajatuksiani kuvankäsittelystä, niin valokuvaajan kuin toimittajan näkökulmasta.
Kuvien käsittelyssä ei ole olemassa oikeaa eikä väärää, vaan kyse on enemmänkin siitä, mihin tarkoitukseen kuva milloinkin on tarkoitettu ja millainen kuva on kyseessä.
Jos kyseessä on uutiskuva, on tarkoitus pyrkiä mahdollisimman totuudenmukaiseen lopputulokseen. Valokuva ei kuitenkaan koskaan ole mikään täydellinen kuvaus todellisuudesta, vaan kuvaaja aina vääristää valinnoillaan jollain lailla todellisuutta ja käytettävä kuvauskalusto sekä kuvaajan tekniset taidot määrittävät sen, millaiset tekniset valmiudet valokuvan luomisessa on käytössä. Nämä faktat on tärkeää tiedostaa toimittajana.
Esimerkiksi jo se, mitä kuvaaja valikoi kuvaansa mukaan – miten hän rajaa kuvansa – vaikuttaa siihen, millainen kuvaus valokuva on todellisuudesta. Kun mukaan ottaa kameran tekniset ominaisuudet ja kuvaustilanteen tekniset valinnat, kuten valotuksen, valkotasapainon yms., niin asia käy entistä monimutkaisemmaksi. Mitä haastavammat kuvausolosuhteet kuvaustilanteessa ovat, sitä suurempi merkitys on sillä, miten hyvä kalusto on käytettävissä ja miten taitava valokuvaaja kameran takana on. Jos kuvausolosuhteet ovat haastavat, niin uutiskuvaakin voi joutua muokkaamaan melko paljon, jotta se olisi mahdollisimman totuudenmukainen kuvaus siitä, miltä kuvan sisältö todellisuudessa näytti.
Otetaan esimerkiksi vaikkapa voimakkaassa päivänvalossa otettu kuva, jossa kuvauksen kohde seisoo varjossa. Ihmissilmä pystyy siinä tilanteessa ihailemaan niin upeaa aurinkoista maisemaa kuin varjossa seisovaa kohdettakin, mutta kamera ei tuosta noin vaan pysty tallentamaan tilannetta niin optimaalisena, että sekä taustan aurinkoinen maisema että kohde näkyisivät kuvassa hyvin. Kuvaajan on tehtävä valinta, valottaako hän kuvansa taustan mukaan vai kohteen mukaan. Tässä tilanteessa on fiksumpaa valottaa kuva taustan mukaan, jolloin itse kohde jää hyvin tummaksi eli alivalottuu, mutta jälkikäteen kohteen voi sitten ”kaivaa esille” kuvankäsittelyssä.
Tässä pari esimerkkiä. Ensimmäisessä kuvakolmikossa on Markku rannalla ison kivenlohkareen vieressä Thaimaassa. Halusin tallentaa kuvaan sen turkoosinsinisen taivaan ja meren, röpelöisen kivenlohkareen ja värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneen ”turistin”. Ensimmäinen kuva on muokkaamaton raakakuva, toinen kuva on kameran automatiikan käsittelemä ja ulos syöttämä valmis jpg, kolmas kuva on raakakuvasta itse käsittelemäni jpg:
Kuten näistä huomaa, kameran automatiikka ei kauheasti osaa ”käsitellä” raakakuvaa, vaan kameran antama valmis jpg on aika samanlainen kuin raakakuva. Ja eikö niissä tuo kyseinen maisema näytäkin aika laimealta ja ei ehkä ihan sellaiselta millaiseksi sitä Thaimaan lomallaan maisemat näkee ja kokee? Itse käsittelemässäni kuvassa olen sen sijaan pyrkinyt tuomaan esille niin sinisenä hohtavan maiseman kuin etualalla varjossa olevat kohteetkin ja sellaisina kuin ne kuvaushetkellä näin ja koin.
Toinen monille ehkä tuttu esimerkki on auringonlaskun kuvaaminen. Lopputulos on usein laimea, jos ei itse osaa ”kaivaa” kuvan kohdetta esiin ja tuoda auringonlaskun värejä esille. Tässä on auringonlaskutilanteesta vastaava kuvakolmikko kuin yllä: raakakuva, kameran jpg, itse käsittelemäni kuva.
Kuten taas ehkä huomaat, ekoissa kuvissa lämpimän sävyisen auringonlaskun värit ovat aika laimeat ja kohde (minä) näyn vain tummana siluettina, kun taas itse käsittelemääni kuvaan toin sävyjä paremmin esille ja kaivoin myös itseäni vähän esiin siten, että esimerkiksi punainen mekkoni erottuu. Uskallan väittää, että kolmas kuva näistä kuvaa kaikkein parhaiten sitä, miltä tuo auringonlasku näytti – tai miten ainakin itse näin sen ja koin sen tuossa tilanteessa.
Toisaalta uskon, että me kaikki näemme aina maailman hiukan eri tavoin ja siihen, miten näemme maailman ja tilanteet vaikuttaa paljon esimerkiksi sen hetkinen mielentilamme, tunteemme, kiinnostuksen kohteemme, maailmankuvamme. Ne vaikuttavat siihen, mitä näemme ja miten koemme näkemämme. Valokuvien kautta on siis mahdollista yrittää näyttää maailma siten kuin sen itse näkee ja kokee.
Toisaalta kun kyse on kuvituskuvasta, eikä esimerkiksi uutiskuvasta, niin erilainen liioittelu ja tyylittelykin on ihan sallittua, ja mitä lähemmäs edetään kohti kuvataidetta, sitä ”sallitumpaa” tyylittely on.
Esimerkiksi itse haluan välittää kuvieni kautta todellisuuden lisäksi – tai ehkä ennen kaikkea – kauneutta, fiiliksiä, kokemuksia ja tunteita. Minulle valokuvaus on hetkien ja todellisuuden tallentamisen lisäksi myös taidetta ja tapa ilmaista omaa luovuuttani, ei niinkään väline ”totuuksien” esittämiseen. Vaikka toisaalta kauneus, fiilikset, kokemukset ja tunteethan ovat ihan tosia, ja niiden kauttahan me nimenomaan koemme tätä maailmaa ja ne tuovat elämäämme sisältöä ja juuri niitä me kuviimmekin usein haluamme tallentaa, vaikkei niille edes ole mahdollista määrittää jotain tiettyä ”totuutta”, jolla niitä kuvaisi.
Itse kuvaamisen ja kuvaustilanteessa tehtyjen valintojen lisäksi kuvankäsittelyllä on erittäin iso rooli noiden juuri mainitsemieni asioiden tallentamisessa ja esittämisessä. Kuvankäsittely myös on se, jonka avulla pystyn ilmaisemaan itseäni ja antamaan kuvilleni sellaisen ”minun” näköisen viimeisen silauksen. Itse kuvaustilanteissa kyse on paljolti teknisestä osaamisesta, tosin myös esimerkiksi kuvaustilanteessa vallitsevan valon taidokkaalla käytöllä, kuvien rajaamisella tms. on suuri merkitys. Kuvankäsittely on kuitenkin se, jolla lopulta annan kuville sen tietyn tyylin, joka tekee niistä ”minun tyylisiä” (tosin oma tyyli on asia, joka koko ajan kehittyy ja muovautuu) ja erottaa ne muiden kuvaajien kuvista.
Siinä mielessä itse pysyn aina totuudenmukaisena, etten manipuloi kuvissani ihmisiä. Käsittelen kyllä sävyjä ja värejä ja saatan poistaa jonkun hölmösti törröttävän hiustupsun tai häiritsevän finnin ja tasoitella jotain ihon epäkohtia, mutta ne asiat ovat kaikki sellaisia, jotka muutenkin ovat muuttuvaisia/eivät ole pysyvä osa ihmistä itseään. Lähtökohtaisesti en ryhdy kaventamaan tai hoikentamaan ihmisiä tai muuttamaan ihmisten piirteitä tai muutakaan vastaavaa.
Toisaalta jos jossain vaiheessa rupean tekemään enemmänkin kuvataidetta, niin silloin saatan sellaiseen ryhtyä, mutta silloin kyse olisi kuvista, joista selkeästi näkee, että ne ovat vahvasti muokattuja tai asiasta pitäisi olla maininta erikseen. Toisaalta nimittäin rakastan myös vahvaa kuvamanipulaatiota, jos se on tehty tyylikkäästi ja taidokkaasti ja se on toisaalta selkeää. Esimerkiksi olen suuri Dollhouse Photography UK:n fani, minkä takia viime kesänä toteutinkin suuren haaveen ja olin Markun kanssa heillä kuvattavana. Heidän lopputuloksensa ovat vahvasti käsiteltyjä pin up/boudoir -kuvia, kuten tämä:
Tässä kuvassa minua ja Markkua on muokattu, muttei kyllä tässäkään mitenkään överisti, vaan olemme näissä kuvissa edelleen itsejämme, vaikkakin ”siloiteltuja” ja tyyliteltyjä sellaisia. Rakastan itseäni juuri sellaisena kuin olen, mutta onhan tällainen pilke silmäkulmassa tehty leikittely ihan mahtavaa. Lisäksi mielestäni omaa itsetuntoa vaan kohentaa se, kun näkee, miltä itse voi ”parhaimmilleen ehostettuna” näyttää. No tältä! Sitä ymmärtää, että kaikkien tällaisten upeidenkin fotojen takana on vain ihan tavallisia ihmisiä, ja toisaalta kun katson itseäni meikittä peilistä, niin näen nuo ihan samat piirteet kuin tuossa yllä olevassa kuvassa, vaikkeivät ne toki naturellina korostu tai nouse esille samalla tavoin. Sitä voi kuitenkin päättää, miten itsensä näkee, ja jos fiilistä ajatellaan, niin näen itseni mielelläni juuri tuollaisena.
Mutta nyt eksyin taas vaihteeksi vähän aiheesta – takaisin omaan kuvankäsittelyyni.
Lupasin aiemmassa postauksessa, että näyttäisin esimerkkikuvin myös, miten olen käsitellyt mekkomaanantai-postausten kuviani, joten tässä pari esimerkkiä, joista taas raakakuva + kameran antama jpg + itse käsittelemäni kuva.
Toinen esimerkki:
Kuvankäsittelyn osalta olen kokenut ja koen jatkuvasti uusia valokuvaajan identiteettiäni ravistelevia ”kriisejä”. Joskus, kun olen juuri saanut monta sataa kuvaa käsiteltyä yksitellen (kyllä, yksitellen, koska laatu on minulle tärkeintä), niin teen sen virheen, että käsittelen yhden vielä uudestaan – ja totean, että nyt siitä tuli parempi ja että ei v****, pitäisikö minun nyt käsitellä ne kaikki uudestaan, niin niistä kaikista tulisi sitten ”parempia”.
Tai sitten teen samasta kuvasta viisi eri versiota, ja revin hiuksia päästäni, kun yritän päättää, mikä niistä on paras, enkä saa maustani selvää (ja Markku tuijottaa vieressä hämmentyneenä näkemättä eri versioideni välillä varmaan sen suurempia eroja, vaikka minun silmissäni ne ovat ihan erilaisia, ha ha). Yleensä tässä vaiheessa on parempi pitää päivän tai useamman tauko, sillä sitä helposti sokaistuu omille kuvilleen, ja lopulta kaikki näyttää vaan kaamealta.
Toisaalta totuus on, että jos tänään valitsin yhden version ”kivoimmaksi”, huomenna toinen versio saattaa näyttää paremmalta. Jo pelkät mielialat vaikuttavat siihen, miten minäkin hetkenä kuvani näen ja tyylittelen. Mitään absoluuttista parasta kuvankäsittelyversiota ei siis ole, ei edes oman tyytyväisyyteni kannalta. Pyrin kuitenkin siihen, että olisin itse tyytyväinen kuviini/lopputulokseen ja mieluiten katsottuani niitä parina eri päivänä. Ja jossain vaiheessa on vaan todettava, että nyt on valmista.
Toki palaan kuviini myös myöhemmin ja saatan käsitellä niitä uudestaan. Sillä tavoin huomaan oman kehittymiseni, mutta toisaalta saatan poimia jotain, jonka olen ”unohtanut” tai nähdä jälkikäteen, että jokin tekemäni juttu tai kikka näyttääkin tosi hyvältä, vaikken sitä ole kauheasti tuon yhden kerran jälkeen käyttänyt.
Toisin sanoen siinä vaiheessa kun valokuvaamisen ja kuvankäsittelyn ”osaa” eli se on teknisesti hallussa ja on valokuvaajana ammattilainen, niin kuvankäsittely on mielestäni ennen kaikkea nimenomaan sellaista tyylittelyä. Ja kuten jo tuossa aiemmin mainitsin, oma tyyli ei ole absoluuttista ja se kehittyy koko ajan. Sen takia kuvankäsittely onkin toisaalta niin ihanaa, koska siinä ei tule koskaan valmiiksi – tosin ei kyllä valokuvaamisen teknisessä osaamisessakaan, ei sen puoleen – ja koko ajan voi kehittyä ja oppia uutta. Ja samasta syystä kuvankäsittely on välillä todella hermoja raastavaa, kun koskaan mistään ei tule täydellistä!
Itseni on tosi vaikea määritellä omaa tyyliäni, vaan veikkaan, että muiden on helpompi määritellä se puolestani. Mutta ainakin tietynlainen vanhanaikaisuus ja tunnelmallisuus näkyy kuvissani. Tykkään myös lisätä kuviini tietynlaista rosoisuutta ja rakeisuutta, sillä se antaa kuviin pehmeyttä. Olen myös innostunut vintage-henkisyydestä sekä esimerkiksi roskien ja naarmujen lisäämisestä kuviini, mikä on sen suhteen huvittavaa, että kuvaan tuhansien eurojen kuvauskalustolla ja aina kiillottelen linssejäni ennen kuvauksia ja sitten lisäilenkin roskia kuviini jälkikäteen, ha ha 😀 Tosin tätä touhua harrastan pääosin omissa kuvissani, kuten tänne blogiin päätyvissä kuvissa (esimerkiksi nuo mekkokuvani), enkä niinkään tilatuissa kuvissa, vaan ne käsittelen monesti hillitymmin tai sanotaanko ennemmin että aiheeseen sopivalla tavalla. Minusta ja Markusta otetut kuvat ovat sen sijaan turvallista harjoitusmateriaalia omille luovan hulluuden kokeiluille.
Omassa blogissa ehkä parasta onkin, että se on tällainen luova alusta, missä on vapaat kädet tehdä ja kokeilla ihan mitä tahansa. Ja jos haluaa kehittyä kuvankäsittelyssä, niin ei auta kuin tehdä ja kokeilla ja nukkua välissä ja katsoa kuvia taas uusin silmin – ja tehdä ja kokeilla uudestaan. Siitä ne taidot sitten alkavat kehittymään ja oma tyyli lähtee muotoutumaan 🙂
Loppuun vielä pari esimerkkiä viime viikonlopulta, kun olin valokuvaamassa voimistelun SM:eissä. Sisäurheilulajeja kuvatessa suurimpana haasteena on usein vähäinen valo ja/tai ruma loisteputkivalo ja/tai sekavalo yhdistettynä vauhdikkaaseen menoon. Yritä nyt siinä sitten saada aikaiseksi tyylikkäitä otoksia! Mutta hah, siitäs saitte, senkin kuvausolosuhteet!
Toivottavasti oli mielenkiintoista luettavaa – ihanaa viikonloppua <3
Ps. Muita kuvankäsittelyyn liittyviä blogitekstejäni löydät esim. täältä.
